Jaana Kaakkola: Korea tietoyhteiskunta - vai karu?

Minäkin löysin Soulista heti monia asioita, jotka haluaisin välittömästi tuoda Helsinkiin. Sellaisia ovat vaikkapa kattava, hyvin opastettu, äärimmäisen siisti metroverkosto, jossa pummilla matkustaminen on mahdotonta – maksaa voi vaikka kortilla tai kännykällä, mutta maksettava on! Vanha kunnon setelikin on maksuväline, sillä jokaisella metroasemalla on ”miehitetty” lipunmyyntipiste satunnaista kävijää palvelemassa.

Toisin tänne vaikka heti myös oman ruokakulttuurin arvostuksen. Ravintolaruoka on perinteistä, maukasta ja kevyttä, istutaan lattialla kuten asiaan kuuluu. Pöydät pyyhitään, et voi lukea edellisen ruokailijan listaa pöydän pinnasta, kuten meillä nykyisin valitettavan usein. Sahajauhopullaan piilotetut muovikuoriset nakit eivät kuulu edes pikaruokavalikoimiin.

Kortilla maksaminen on vaivatonta pienissäkin puodeissa, ja rahat katoavat tililtäsi pikaisesti – kotona aiheutan usein sirukortilla maksaessani jonoa, kun yhteys pankkiin on niin hidas.

Roskiksia ei juuri näy, mutta vielä vähemmän roskia. Soulissa asuu arviolta 10 miljoonaa ihmistä, joista suuri osa käyttää päivittäin metroa ja metrotunneleissa sijaitsevia ostoskeskuksia – silti niissä ei näe sen paremmin epäjärjestystä kuin häiriökäyttäytymistäkään. Olo on huomattavasti turvallisempi kuin Helsingin aseman tienoilla päiväsaikaan.

Entäs se tietoyhteiskuntakehitys sitten? Kansainväliset mittarit kertovat, että Korea on huipulla, ja korealaiset vakuuttavat, että siellä myös pysytään. Ja uskottavahan se on, sillä yksimielisyys näkyy katukuvassakin: joka toisen auton takalasissa on tarra jossa julistetaan ”Dynamic Korea”, pienintäkin aukiota ja aulaa hallitsee jättimäinen valotaulu, milloin kännykän, milloin perinteisen soittimen muodossa, joka mainostaa uusimpia teknologiainnovaatioita – useimmiten osuivat silmiini juuri kännyköiden käyttöön liittyvät mainokset.

Ostoskeskusten auloissa puolestaan kilkattaa ja vilkkuu lukematon määrä erilaisia pelejä, monet lattiaan upotettuina, ja niissä sitten pikkuiset hyppivät ruutua kuin meillä ennen vanhaan, mutta vain paljon meluisammissa ja värikkäämmissä puitteissa. – Mainittakoon, että pienimpien neitien lookiin kuului ehdottomasti muovisandaalit, joiden koroissa oli vilkkuvalot!

Langattomuutta, radiotaajuustunnistusta ja robotteja...

Olin myös tilaisuudessa, jossa kerrottiin mitä uutta seuraavaksi on tulossa. Erityisesti panostetaan juuri langattomuuteen, RFID-tunnistusteknologian kehittämiseen ja robotteihin. Tarjolla on jo peräti 7 mobiili-tv –kanavaa, ja neljässä viidestä kodista on laajakaista. Edistystä ja tiedon oikeaa käyttöä on mielestäni myös, että virheistä opitaan: kun huomattiin, että muista poikkeavan CDMA-mobiiliverkkostandardin valinta johti hankaluuksiin, päätettiin virhe korjata. Korean 50 miljoonan ihmisen markkinat eivät sittenkään ole riittävä pohja omalle standardille. Onkohan meillä joskus rohkeutta tehdä sama havainto valitun digitelevisiostandardin suhteen?

Uusia korealaisideoita edustakoon tässä vaatekaappi, joka antaa pukeutumisneuvoja. RFID-tarra paidankauluksessa stailaa pian pahimmankin resupetterin sellaiseen kuosiin, että jopa tilintarkastusyhteisöissä haukotaan henkeä tämän uudistuneen tyyli-ikonin edessä. Homma toimii niin, että vaatekaapin ovelle näytetään sähköistä kalenteria, ovi lukee kalenterista minkä tyyppisiä tilaisuuksia päivä tuo tullessaan, ja valitsee sitten tilaisuuksiin sopivat asusteet kaapista.

 – Miksi muuten tyytyä näin vähään, eikö voisi kehittää sellaista älyvaatetta tai ihmisen pintaa, joka olisi itselle mukava ja aina sama, mutta näyttäisi sekä katsojan että käyttäjän silmään juuri sellaiselta kuin tätä miellyttää? Silloinhan kaikilla olisi hyvä mieli, vai olisiko?  – Samaan teknologiaan perustuu tietenkin myös jääkaappi, joka kertoo mikä sisällöstä on vanhentunutta ja siten käyttökelvotonta. Tämäkin siis RFID-tunnisteen perusteella, ei aistinvaraisesti.

Älykotini on linnani

Älykoti rakentuu ubiikkivalotaulujen varaan: seinät ovat näyttöjä, joille voi heijastaa (lue: ostaa) sellaisen virtuaaliympäristön joka kulloinkin miellyttää. Televisiohaastattelussa esiteltiin koti, joka muistutti englantilaista linnaa. Kun nuorelta naisasukkaalta kysyttiin, miksi juuri tällainen valinta, hän vastasi: ”Koska haluan elää kuin prinsessa”. Monacon voi tuoda siis vaikka Jakomäkeen! Älykotia ohjaillaan mieluiten rannekellon avulla – meillähän on totuttu jo kännykkäohjaukseen: lukitukset, ilmastoinnit, lämmön säädöt, valaistus sun muu hoituu näppäillen.

Kotitalousvähennyksiä ei tarvita, kun kodin pikku apulaisille, roboteille, ei makseta palkkaa eikä sosiaaliturvaa. Robotit tervehtivät kotiintulijaa vaikka tämän lempilaululla, samoin vieraalle avataan ovi, kysellään voinnit ja toivotetaan tervetulleeksi. Kun kodin ovi sulkeutuu töihin lähtijän jälkeen, robotti aloittaa imuroinnin. – Robotit nähdään myös käyttökelpoisina ikäihmisten apureina.

Vielä yksi asia, jossa jääkiekkoilijoinemme ja formulakuskeinemme olemme selvästi kehitysmaa: Koreassa nuorison idolit pelaavat työkseen tietokonepelejä, ja lajissa liikkuvat isot rahat. Lajin suosiota osoittaa myös peli- ja internetvieroitusklinikoiden kasvava tarve – on siis yhdistetty urheilu ja huume!

Korea on kiistatta edistyksen kärjessä teknologian kehittämisessä ja ennakkoluuloton teknologian soveltajana. Korean konsepti on toiminut hyvin myös taloudellisesti, ja mobiiliverkkostandardin muutoksen ansiosta toiminee jatkossakin.

Teknologiaa on, onks tietoo?

Viikko oli hämmentävä.  Tutustuminen maailman edistyneimmäksi mainitun tietoyhteiskunnan uutuuksiin kirkasti kuitenkin käsitystäni siitä, mikä minun tietoyhteiskunnassani on olennaista: se on tieto, ei teknologia. Ensin tulee sisältö, sitten vasta väline. Tietoa tarvitaan kaikenlaisen teknologian kehittämiseen, ja ymmärrystä tarvitaan vaikkapa siihen, mihin mitäkin teknologiaa kannattaa käyttää. Arvovalinnoilla vaikutetaan siihen, miten, missä ja minkälaisen teknologian käyttöä ensisijaisesti tuetaan.

Meillä nähtäneen jo melko yleisesti, että ihmisten elämänlaatua parannetaan aidosti silloin, kun tekniikka pysyy renkinä ja ihminen isäntänä. Tekniikka onkin oivallinen julkisten palvelujen tehostaja etenkin silloin, kun palvelu perustuu pääosin tiedonvaihtoon, joko eri viranomaisten kesken tai kansalaisen ja viranomaisen välillä. Mitä vähemmän teknologia asiakkaalle näkyy, sitä parempi.

Maailmaan mahtuu toki erilaisia lähestymistapoja tietoyhteiskuntaan. Voi kuitenkin kysyä, missä määrin yleisesti käytetyt tietoyhteiskuntakehityksen mittarit ottavat huomioon toisistaan poikkeavia tavoitteita ja näkökulmia? Mitä nykyisin käyttämämme mittarit lopulta kertovat yhteiskunnan tilasta tai ihmisten hyvinvoinnista?

Mielelläni hoitaisin kaikenlaiset ajanvaraukset tai lupa-asiat netissä. Kesällä astuin ruosteiseen naulaan, ja olisin halunnut tarkistaa itse netistä, onko jäykkäkouristusrokotukseni voimassa. Vielä se ei onnistunut.  Vaatteeni valitsen edelleen mieluummin itse, vaikka olenkin värisokea, ja joskus menee pieleen...

Vanhoilla päivilläni toivon, että voin olla vuorovaikutuksessa oikeiden ihmisten kanssa, enkä vain kodissani hääräävien robottien. Sen imurin kyllä toivottaisin tervetulleeksi vaikka heti.

Koreassakin kävisin mielelläni uudelleen, sillä niin ystävällisiä ihmisiä en ole tavannut missään muualla  – ja puutarhataide, siinä oli jotain karua ja kaunista, jossa suomalainenkin silmä ja sielu lepää!

 - Kolumnisti toimii tietoasiantuntijana tietoyhteiskuntaohjelman toimistossa ja osallistui kansainväliseen kongressiin Koreassa elokuun lopussa. Kongressiin liittyviä uutisia on ilmestynyt ohjelman verkkosivuilla aiemmin syksyllä:

- Etelä-Korea pyristelee irti CDMA-eristyneisyydestä
- Soulin Hansung-yliopiston kirjaston kokoelman hallinnassa hyödynnetään RFID-teknologiaa