Vappu Taipale: Hyvinvointivaltio on suuren luokan sosiaalinen innovaatio

Ei nimittäin ole sattumaa, että kaikkien näiden ja monien muidenkin mittareiden kärkisijoja pitelevät myös muut Pohjoismaat, milloin Tanska, milloin Islanti tai Norja, milloin Ruotsi. Pohjoismainen hyvinvointivaltio yhdistää kilpailukyvyn ja tasa-arvoisen kehityksen kestävällä ja innovatiivisella tavalla.

Pohjoismainen malli luo ennen kaikkea edellytyksiä tietoyhteiskuntakehitykselle, siksi se on niin voittoisa. Mainitsenpa tässä neljä hyvää syytä. Ensiksikin meillä innovaatiojärjestelmä on viritetty tehokkaaksi ja sitä ylläpidetään suuressa yhteisymmärryksessä, siis tutkimukseen ja kehittämistyöhön panostetaan, ja sen tekijöillä on selkeät roolinsa (Tiede- ja teknologianeuvosto, TEKES, Suomen Akatemia, sektoritutkimuslaitokset, yliopistot, SITRA ym). Toiseksi panostetaan koulutukselliseen tasa-arvoon ja osaamiseen; peruskoulu ja kirjastolaitos on maksuton kuten yliopistotkin ja life-long learning toteutuu kansalaisopistoissa ja kolmannen iän yliopistoissa. Kolmanneksi kansalaisten osallisuutta tuetaan; Suomihan on kansalaisjärjestöjen luvattu maa ja valtuustoissa ja lautakunnissa on poliittisen vaikuttamisen paikkaa. Neljänneksi  nojataan tasa-arvoon, sekä sukupuolten välillä että laajemminkin.

Hyvä näin, mutta entä sitten? 

Olemme pilotti tietoyhteiskuntakehityksessä, mutta mitä se merkitsee ihmisten kannalta

Tietoyhteiskunta ei ole vain tavaraa. On helppo mitata laajakaistayhteyksiä, kännykkätiheyksiä, internetin käyttöä. Mutta se ei ole "yhteiskunta", näinhän mitataan vain välineitä, jotka voivat mahdollistaa erilaista kehitystä. Aasian pioneerit ovat meidän kilpailijoitamme, ja usein kerrotaan, että ne ovat jo menneet ohitsemme. Varmaan Etelä-Koreassa onkin enemmän laajakaistaa tai parempaa e-businesta, mutta millaisia nämä pioneerit ovat sitten yhteiskuntana, miten siellä ihmiset elävät?

Minulla oli mahdollisuus kuulla tuon alueen kehityksestä , kun osallistuin pääministeri Koizumin kutsusta  Japanin hallituksen asiantuntijaseminaariin "Global Ageing". Kaakkois-Aasian tilanne näyttäytyi siellä myös toiselta puoleltaan. Ei ole sosiaaliturvaa, ei vanhuuden eikä sairauden turvaa, ja väestön eriarvoisuus kasvaa kohisten. Väestön ikääntyminen on nopeaa paitsi Japanissa niin myös nyt lapsirikkailla alueilla. Lainsäädäntö velvoittaa lapset huolehtimaan vanhemmistaan, tai jopa osoittaa vanhimman pojan tähän tehtävään. Jos odotetaan, että tultaisiin niin rikkaiksi, että ekonomistien mielestä kannattaisi aloittaa sosiaaliturvan rakentaminen koko kansalle, tuota päivää ei taitaisi tullakaan. Toista se on meillä, aloitettiin silloin kun olimme köyhiä!

Me suomalaiset olemme vasta muuttaneet maalta kaupunkiin, meillähän oli Euroopan nopein kaupungistuminen 1960-luvulla. Maatalousyhteiskunta elää meissä vielä voimakkaana kaipuun maalle, mökille ja saunaan. Tuotantorakenne vaikuttaa syvästi ihmisten elämään, niinpä teollisen yhteiskunnan rakenteet syrjäyttivät maatalousyhteiskunnan elämänmuodon. Teollinen tuotanto tarvitsi työvoiman tuottamiseen rakenteita, niinpä se loi nykyisen elämänkaaren mallin. Lapsuus erotettiin omaksi, nuoruus omaksi vaiheekseen. Nuoruus on puhtaasti teollinen konstruktio: vaihe, jolloin ihminen on ruumiiltaan sukupuolisesti kypsä mutta sosiaalisesti ja taloudellisesti riippuvainen toisista. Eläköityminen oli sekin teollinen innovaatio: vanhaa ja kömpelöä työvoimaa ei enää tarvittu joten se siirrettiin muutamiksi viimeisiksi vuosikseen syrjään, eläkkeelle. Työaika ja vapaa-aika erottautuivat toisistaan jyrkästi.

Tietoyhteiskunnan tuotantorakenne on toisenlainen, nopea, ajantasainen, kansainvälinen. Nyt nuoruus ikävaiheena leviää ennätysmäisesti. Kaikki haluavat olla nuoria. Vauvoille on teinimuotia, kolmivuotiaat osaavat päivän hitit ja laulavat anttituiskuja sanoja ymmärtämättä. Kun aloimme luoda suomalaista nuorisopsykiatriaa kolmekymmentäviisi vuotta sitten, keskusteltiin vakavasti siitä milloin nuoruus päättyy, no 19-vuotiaana vai voisiko 20-21-vuotiasta vielä pitää kehityksellisesti nuorena. Tänään 30-vuotiaat ovat nuoria, 35-vuotiaat, 40-vuotiaat, kohta 45-vuotiaat... Yläraja ei ole näkyvissä, koska se liikkuu koko ajan. Ja toinen uusi elämänvaihe on varhaisvanhuus, se, jota tutkijat kutsuvat "elämän kruunuksi", se laajeneva aika, jolloin ihminen on vapaa työn rasituksista, hyväkuntoinen, entistä varakkaampi ja liikkuvampi, se kuusikymppisten ja seitsenkymppisten elämänvaihe, jonka raihnaisuus katkaisee yleensä vasta 85. ikävuoden jälkeen.

Tietoyhteiskunnalla ei vielä innovatiivista politiikkaa ihmisten varalle

Tietoyhteiskunta avaa huimia mahdollisuuksia entisten ongelmien ratkaisuksi. Nyt olisi käsillä mahdollisuuksia ylittää esteitä köyhien ja rikkaiden, naisten ja miesten, vanhojen ja nuorten, vammaisten ja vammattomien välillä. Olen itse ollut pian parikymmentä vuotta mukana hyvin monivaiheisessa SatelLife-projektissa, joka tarjoaa kehitysmaiden puskalääkäreille palveluja satelliittien, pienten maa-asemien ja kotitietokoneiden välityksellä -- kohtahan tuo teknologia jo vanhenee matkan varrella. Sen Health Net tarjoaa ajantasaista tietoa lääkäreille ja mahdollisuuksia yhteyksien pitoon. Tosin Harvardin professorit olivat aluksi vähän pettyneitä kun puskalääkärien suurin kiinnostus ei kohdistunutkaan tuohon lääketieteen Mekkaan vaan lähimmän puskalääkäri-naapurin luo "onko teillä malarialääkkeitä lainata"-tyyliin.

Mutta kysymys kuuluu: onko meillä strategiaa miten toimia ihmisten elämän ja tarpeitten suhteen?

Tietoyhteiskuntakehitys nostaa esille uusia ilmiöitä. Osaamisesta tulee pääomaa. Kaikki kehitys edellyttää osaamista, innovatiivisuutta, joustavuutta.  Itse asiassa tietoyhteiskunta on paljon enemmän mentaalinen prosessi kuin teknologinen.  Osaamisesta osattomaksi jääminen vie helposti syrjäytymiseen. Meillä täällä Euroopan Unionin periferiassa, kylmässä ja pimeässä Pohjolassa,  tarvitaan kaikki ikäluokat mukaan, lapset ja vanhukset yhtä hyvin kuin työikäiset., ja miten se tehdään.

Kaikki oppiminen alkaa niin varhain. Pikkulapsitutkimus, joka on yhtä avantgardistista ja yhtä poikkitieteellistä kuin nanotutkimus, avaa uusia näkökulmia ihmislapsen oppimiseen. Sikiöt oppivat, tunnemaailma, liikemaailma ja äänimaailma on niille tuttua varhaisista vaiheista asti. Syntyessään jokainen lapsi on valmis vuorovaikutukseen, tunnistaa isänsä ja äitinsä äänet, laulujen tutut melodiat. Muutaman päivän iässä vauva erottaa erehtymättä oman äidin maidon hajun vieraan äidin maidon hajusta, muutaman kuukauden iässä uskotaan vauvan moraalikehityksen jo alkaneen. Kymmenkuukautinen on asiantuntija perheen vallankäytössä, tietää miten saa haluamaansa. Mummot ovat aina tienneet vauvojen ihmeelliset kyvyt; nyt tiedekin sen jo todistaa.

Tietoyhteiskunnan karahduskohta on työn ja perheen yhdistäminen. Pienten lasten perheet ovat kaikkein raskautetuimpia, elävät elämänsä ruuhkavuosia. Kaikki on rakennettava kerralla, parisuhde, vanhemmuus, talous, työelämässä eteneminen, osaaminen. Pienten lasten isät tekevät eniten ylitöitä, pienten lasten äitejä vedetään joka suuntaan. Kuitenkin pienet lapset ovat tietoyhteiskunnan kalleinta pääomaa, tulevia osaajia, joita pitäisi varjella ja suojella kaikin tavoin ja joiden kehitykseen pitäisi panostaa moderneimman tiedon avulla. Miten yhteiskunta ei ymmärrä investoida tähän kalleuteen? Miten isot yrityksetkään, jotka osaavat investointien taidot, eivät näe eteenpäin, pienen maan todelliseen kilpailukykyyn?

Työelämässä tietoyhteiskunta näyttäytyy vaativimmillaan. Oikeastaan teollisen yhteiskunnan kaikki rakenteet on revitty nyt rikki: jako työaikaan ja vapaa-aikaan, usko kahdeksantuntiseen työpäivään. Me olemme nyt tietoyhteiskunnan proletariaattia, riistettyjä, jotka intomielin suostumme tähän riistoon. Tietoyhteiskunta toimii ympäri vuorokauden ja vuoden. Olemme aina tavoitettavissa, sähköpostilla ja kännykällä, ja jollemme vastaa välittömästi kaikkialta ja heti, olemme kelvottomia. Tahti kiihtyy koko ajan. Työelämässä mikään ei enää riitä. Mainos kertoo houkuttelevasti: "Ota kannettava tietokone mukaan lomalle". Tietotyö nielee meidät, ja me antaudumme onnellisina. Onhan se niin trendikästä, niin modernia, niin uutta ja ihanaa. Kaksikymppiset ovat jo kokeneet burnout-ilmiöt. Ihmisestä puristetaan kaikki, ja kuori heitetään pois.

Mutta näin ei voi jatkua. Tulee vielä aika globaalille sosiaalipolitiikalle, jossa ihminen asettuu keskiöön. Voisimme valmistella sitä jo nyt, koska me olemme se kehityksen pilotti.

Hyvinvointisektori laahaa jäljessä?

Hyvinvointisektori olisi iso tietoyhteiskunnan edelläkävijä. Koulutussektori saattaa selvitä tässä paremmin, mutta katselen nyt sosiaali- ja terveydenhuoltoa. Siinä näkyy selvästi yleinen suomalainen kehitys. Alalla työskentelee kolmisensataa tuhatta työntekijää, joka neljäs työssäkäyvä nainen on hoiva-alalla. Käsiä tarvitaan, sillä hoivan ja huolenpidon tehtävistä vain vähäinen osa voidaan rationalisoida pois. Työvoima ikääntyy--  nyt keski-ikä on neljänkymmenen kolmen paremmalla puolella. Vanhempainlomat eivät todellakaan ole tällä naisvaltaisella alalla mikään ongelma, vain muutama prosentti on äitiyslomilla.

Tietojärjestelmät ovat sosiaali- ja terveydenhuollon Akilleen kantapää. Lähes jokaisella kunnalla on oma järjestelmänsä, jotka eivät ole sitten yhteensopivia. Perusterveydenhuollossa koneistus tuli ensin, koska sähköinen yleislääkärin käsikirja ja sairauskertomus tulivat käyttöön, mutta nyt koneet ovat vanhimpia. Sosiaalihuollossa tietotekniikasta ei vielä ole valtavirraksi; siellä on tosin uusimmat koneet mutta vähän käyttäjiä. Erikoissairaanhoito on konservatiivisinta ja myöhimpään liikkeellä.

Entä sähköisen tiedon käyttäjät? Laaja TIVA-hanke antoi näytön kentän tilasta. Henkilöstön tietotekniikan perustaidot ovat puutteellisia, kolmannes työntekijöistä ei osaa käyttää tietokoneita. Koneita ja ohjelmia ei ole riittävästi; jostain syystä koetaan ylellisyydeksi että kodinhoitajalla olisi kännykkä ja kannettava tietokone vaikka monet tutkimukset ovat osoittaneet sen kustannustehokkuuden. Yhteyksiä ja käyttöoikeuksia on rajatusti tällä laajalla kentällä. Tietoturvan ja tietosuojan osaamisessa on puutteita. Ja esimiesten/naisten sitoutumisessa on paljon toivomisen varaa -- kyse on myös johtamisen ongelmasta. Vaikka verkko-oppimisen välineet olisivat käsillä, niiden käyttö organisaatiossa on uutta ja outoa.

Tekniikka ihmistä palvelemaan

Tietoyhteiskunnan kehittyneisyyttä voitaisiin mitata sillä, miten se ottaa kaikki ihmiset huomioon - välineet tähän kun ovat olemassa. Ikääntyvien tiedot ja taidot tarvitaan mukaan tässä ikääntyvässä yhteiskunnassa, olemmehan EU:n pilotti myös nopeassa hyvin vanhojen vanhusten määrän kasvun suhteen. Tietoyhteiskunnan välineiden käytössä on kuitenkin Suomessa monien tutkimusten mukaan selvä ikägradientti: mitä vanhempi, sitä vähemmän käytät internetiä, osaat käyttää tietokonetta, pysyt kehityksessä mukana. Maaseudun ja kaupungin välillä on myös eroja kaupunkien eduksi.

Ja mistä on kyse? Me emme ole tarpeeksi vaativia asiakkaita. Kun laite synnyttää ongelman, ihminen kokee sen omaksi viakseen. "En osaa, en opi". Tämähän on opettamistaidoista kiinni, ei oppimishäiriö vaan opettamishäiriö. Vanhat ihmiset oppivat eri lailla kuin nuoret, loogisesti, vaikka hitaammin kuin nuoret niin yhtä pysyvästi. On siis kehitettävä opettamisen metodeja! Toinen puoli asiaa on, että laitteidenhan olisi oltava käyttäjäystävällisiä. Käyttäjiä olisi saatava mukaan jo tuotteita suunniteltaessa. Yhdysvalloissa on lainsäädäntö, Tech Act, jonka mukaan valtion rahaa ei voida käyttää teknologioiden suunnitteluun, elleivät käyttäjät ole mukana. Ja käyttäjäksi ei kelpaa yksi onneton ainokainen käyttäjien edustaja piipittämään keskelle nuorten miesinsinöörien joukkoa, vaan kyse on määrätietoisesta toiminnasta, jossa käyttäjiä koulutetaan arviointiin ja koko käyttäjäkunnan edustamiseen.

Vammaisille tietoyhteiskunta voi tarjota mitä sofistikoidumpia mahdollisuuksia. Jos vain voit puhaltaa tai kääntää päätä, monet toiminnot käyvät mahdolliseksi. Itsenäinen suoriutuminen ympäristönhallintalaitteilla! Samaten kehitysvammaisille, tai vammaisille lapsille on tarjolla ohjelmistoja, kehittäviä leikkejä ja pelejä. Leikkiessään ja pelatessaan lapsi voi oppia asioita, jotka olisivat ikäviä koulunpenkillä päntättäviksi. Mahdollisuuksia siis on, kunhan niitä saadaan laajalti kaikkien tarvitsevien käyttöön. Kuulovammaisten etätulkkaus voisi poistaa viittomakielen tulkkien puutteesta johtuvia ongelmia, ja samaa laitteistoa voitaisiin käyttää maahanmuuttajien tulkkaustarpeisiin. Ikäihmisten käyttöön teknologioista on myös mahtava apu, alkaen low-tech-tuotteista, kuten kepeistä aina helppoihin ja mukaviin turvalaitteisiin asti. Tässäpä kenttää keksijöille ja luvassa ovat mahtavat, globaalisti laajeneva markkina. Tai miten on-- ikääntymiseen taitaa vielä liittyä niin paha stigma että markkina ei ole vielä tarpeeksi näkösällä.

Tietoyhteiskunta siis haastaa meidät. Se haastaa tarkastelemaan elämänmuotoamme, asenteitamme ja välineitämme. Se houkuttaa innovatiivisuuteen ja kekseliäisyyteen, ja ihan jokaisen. Vähitellen siitä voisi tulla myös ihmisen mittainen.

Vappu Taipale
pääjohtaja, Stakes
tietoyhteiskuntaneuvoston jäsen

Kirjoittaja puhui tietoyhteiskunnan ja hyvinvointivaltion yhteyksistä tietoyhteiskuntaneuvoston seminaarissa 17.2.2005. Esityksen kuvat ovat liitteenä: